Kirjoitus Wessmanni -lehteen 25.11.2015
Leijonat ovat innostuneet mummoilusta. LC Vaajakoski Ewen jäsenet ovat ottaneet Vaajakosken alueella asuvia ikäihmisiä nimikkoystävikseen.
Vierailut sisältävät mukavaa rupattelua ja pieniä apuja kotiaskareissa: kaupassa ja apteekissa käyntiä, roskien vientiä, terveyskeskuksessa poikkeamista, kukkien kastelua, perunanistutusta tai vierailuja esimerkiksi syntymäpäivinä.
Nimikkoystävyys ei ole vain pieni LC-aktiviteetti muiden joukossa. Mummoilu on ystävyyttä, ei velvollisuutta. Ja usein kävijä saa näistä vierailuista enemmän kuin pystyy itse antamaan.
Käynnit eivät tarkoituksella ole säännöllisiä; vierailulle mennään silloin kun on sopiva hetki kalenterissa tai jos ikäihminen soittaa ja kaipailee seuraa tai apua. Näitä mummoja ei jätetä.
Mummomania leviää
Aktiviteetti lähti liikenteeseen Bertasta (95v) ja Marjatasta (93v), joiden luona Eweläiset kävivät vierailulla pari vuotta sitten Sotainvalidien talkootiimin nimissä. Vierailu ei jäänyt yksittäiseksi, vaan ystävyys syveni ja Mirja Kemiläinen otti molemmat vierailurinkiinsä.
Mummoilu kuulosti niin hauskalta, että Sirkka Katajisto päätti ottaa yhteyttä Tölskässä omakotitalossa asuvaan Salmeen (91v) ja kysyä, onko halukkuutta ystävätoimintaan. Eweläisten vierailurinki laajeni. Hyvästä kokemuksesta innostuneena Sirkka päätti ottaa yhteyttä myös Terttuun, joka oli hänen entisen kansakouluopettajan rouva. Heidän tuttavuus oli peräisin jo 1950-luvulta saakka.
– Silloin hän oli minulle Terttu-täti. Enpä olisi silloin voinut kuvitella, että millainen meidän suhteemme on nyt, Katajisto nauraa.
Uusin Ewe-mummo on Laina, 86v, sotaveteraanin leski. Aina iloinen, seurallinen ja positiivinen Laina löytyi uimahallista. Kun kävi ilmi, että hän tuntee itsensä välillä yksinäiseksi, Eweläinen Irja Tamminen tarjoutui ystäväksi, eikä ole sitä tarjousta katunut.
Itsenäisiä ikäihmisiä
Kaikki näistä ikäihmisistä ovat itsenäisiä ja Salmea lukuun ottamatta asuvat vielä omissa asunnoissaan. Bertta ja Marjatta asuvat omakotitaloissa sekä Terttu ja Laina kerrostalossa Vaajakosken keskustassa. Salme on erittäin tyytyväinen majapaikkaansa Veteraanitalossa, jonne muutti omakotitalosta muutama vuosi sitten.
Pitkän eletyn elämän myötä ystävät ovat vähentyneet luonnollisista syistä. Aktiiviset ikäihmiset saavat apua sitä tarvitessaan, mutta sosiaaliset tilanteet ja ystäväkontaktit koetaan kuitenkin tärkeinä henkisen hyvinvoinnin kannalta.
– Pojat käyttävät kaupassa ja sotaveteraanileskenä saan viikottain siivousapua. Lähihoitajaopiskelijat käyvät auttamassa kodin töissä ja kotitalossa on mukavia ikäihmisiä, joiden kanssa on mukava seurustella, Laina kertoo.
Mutta yksinäisyys kuitenkin välillä vaivaa ja Eweläisistä on saanut juttukumppania.
Muistoja elämän varrelta
Vaikka askel ei enää nouse entiseen malliin, puhetta riittää. Tapaamiset ovat täynnä muisteluita ja Eweläiset ovat kuulleet monia muistoja tapahtumarikkaiden elämänpolkujen varrelta.
Muistot voivat olla pieniä tilanteita lapsuudesta, kuten Lainan kertomus isoäitinsä kanssa tehdyistä kirkkomatkoista:
– Sunnuntaita odotettiin, vaikka aamulla ei saanutkaan syödä ja se ei pienelle ihmiselle ollut aina helppoa. Kävelimme isoäidin kanssa käsi kädessä ortodoksikirkkoon. Mummulla oli eväät mukana, muistan kun kerran oli kalakukkoa. Jumalanpalveluksen jälkeen mennään syömään lähelle kirkkoa olevalle pientareelle ja muistan vieläkin, kuinka kalakukko maistui herkulliselta.
Lapsuuden elämää muistelee myös Terttu.
– Kouluun minulla oli lapsena ja nuorena matkaa 15 km, joka oli hankala kulkea. Maalaistalon töitä piti lastenkin tehdä paljon. Vapaa-aikaa ei ollut niin paljon kuin lapsilla nykyään. Tosin lukemista intohimoisesti harrastanut siskoni piiloutui vaikka viljapeltoon tai marjapensaaseen lukemaan. Kauranleikkuun aikaan sitten paljastui niitä ”lukemiskoloja” ja satikutiahan siitä tuli, Terttu muistelee.
Kertomuksissa vilahtelee työelämää ja perheiden perustamista. Kertomuksia jaetaan Eweläisille pilke silmäkulmassa ja tapaamiset onkin täynnä naurua ja yhteisten sattumusten vertailua. Näiden kertomuksien kautta muun muassa eläminen sota-aikana ja siirtokarjalaisten asuttaminen ovat heränneet eloon.
– Tapasin tulevan mieheni Helsingin Invalidisairaalassa 1941, Salme kertoo. Kun menin yököksi, niin minulle kerrottiin, että ”semmonen Eino ei tartte mitään, on niin pirteä.” Eino makasi siellä osaston sängyssä ja hymyili minulle. Siitä se alkoi. Vein Einolle ylimääräisiä maitoannoksia, voita ja tein Einolle yhtenä yönä synttärikakunkin yllätykseksi. Kun isä kuuli tuosta sulhasesta, niin hän anoi minut heti heinälomalle ja sillä lomalla olen minä vieläkin! Meidät vihittiin laskiaistiistaina 1943 Kankaanpään kirkossa, Salme nauraa.
– Aina löytyy yhteistä jutun juurta. Koska olemme asuneet aikoinaan samalla kylällä, niin myös yhteiset vanhat tuttavat yhdistävät, Katajisto kuvaa yhteisiä hetkiä.
Kaikki vierailuringin mummot ja Eweläiset ovat Vaajakosken seudulta. Sitä kautta yhteyksiä ja yhteisiä tuttuja löytyy keskustelun rönsyillessä.
– Tertun kanssa jutellessa tuli yhtenä päivänä ilmi, että hänellä on äidiltäni aikoinaan saatu lukinlilja, joka minulta pääsi kuolemaan. Tertun lilja on tosi vanha, kun äitini kuolemastakin tuli keväällä jo 23 vuotta. Nyt on sovittu, että ensi keväänä mullanvaihdon yhteydessä saan Tertun liljasta itselleni poikasen, Katajisto kertoo hauskasta yhteensattumasta.
Elämänviisauksia
Mummoilla on yhteensä noin 450 vuotta elettyä elämää takanaan ja viisautta on kertynyt jaettavaksi nuoremmalle polvelle. Vaikka elämä on vienyt paikasta toiseen ja aina ei ole ollut helppoa, elämää katsotaan taaksepäin lämmöllä.
– Varsinkin Bertta ja Marjatta ovat olleet kovia matkustamaan, Kemiläinen kertoo. Bertta käynyt mm. Kuubassa ja Kiinassa kaksi kertaa, Taškentissa Kaukasuksen alueella, Uzbekistanissa, Kazakstanissa, Keski-Euroopan kiertomatkalla ja monissa muissa Euroopan maissa. Marjatta muun muassa Intiassa, Nepalissa ja Australiassa sekä kaksi kertaa vuodessa Lapissa 40 vuoden ajan.
Elämä niin Vaajakoskella kuin myös matkailun kautta antaa syvempää näkemystä nykyisestä maailmanmenosta.
– Kyllä nyt on paremmin asiat, Salme kertoo. Minunkin muori ja vaari olivat syytingillä. Nyt on määrätty eläkkeet ja hoitoa saa, kun tarvitsee. Kuntoutukseenkin pääsen kerran vuodessa. Jos vaan pää pysyy kunnossa, niin ei ole mitään hätää, Salme jatkaa.
– Kyllä nyt hoidetaan vanhuksia toisin kuin ennen, Terttu vahvistaa. Kukaan ei jää ilman hoitoa.
-Vie mennessäs, tuo tullessas, tee perillä ollessas, oli äidin ohje, joka on siirtynyt minullekin, Terttu kertoo. Ja isä sanoi syötyään: ”Meen vähäks aikaa maate mahan viereen!” Ennen aikaan tiedettiin, että pieni ruokaperräinen raskaan työn välissä antoi lisävoimaa.
Myös pieni huoli nykyihmisistä nostaa päätään.
– Elämänmeno on nykyään itsekästä, Laina murehtii. Kaikilla on liian paljon hyvää, eikä ymmärretä, mitä on saatu ja mitä niiden eteen on jouduttu uhraamaan. Ihmiset ovat kiittämättömiä helppoon elämään.
Myös turvallisuus mietityttää vielä omassa omakotitalossa asuvaa.
– Nykymaailma on levottomampi, Bertta kertoo. Ei voi elellä ovet auki niin kuin ennen. Täytyy kysyä ”kuka siellä?” ennen kun avaa oven.
Mutta loppujen lopuksi tapaamisissa on kirkastunut tärkein elämänviisaus: huumorintaju ja iloisuus saattavat olla pitkän iän salaisuus!
Teksti: Eeva-Kaisa Rouhiainen
Marjatan elämänohje lukijoille
”Jos saisin elää elämäni uudestaan,
yrittäisin ensi kerralla tehdä enemmän erehdyksiä.
Rentoutuisin, olisin taipuisampi,
olisin hupsumpi kuin olen tällä matkallani ollut.
Matkustelisin. Hulluttelisin.
Kiipeäisin useammin vuorille,
uisin joissa,
katselisin auringonlaskuja.
Kävelisin ja katselisin ympärilleni enemmän.
Söisin enemmän jäätelöä
ja vähemmän papuja.
Jos joutuisin elämään elämäsi uudestaan,
kävisin uusissa paikoissa,
tekisin uusia asioita,
kantaisin vähemmän matkatavaraa mukanani.
Jos saisin elämäni uudelleen elettäväksi,
kulkisin paljain jaloin
aikaisesta keväästä myöhäiseen syksyyn.
Ajelisin karusellissa
ja poimisin päivänkakkaroita.”
-Tuntematon –
nebraskalaisessa luostarissa elämän loppupuolella.