Kuusi vuotta sitten en lähtenyt ehdolle seurakuntavaaleihin. Perustelin asiaa sillä, että olen tavallinen ihminen. Pelkkä tapakristitty. Minulla ei ole annettavaa seurakunnalle.
Neljä vuotta sitten lähdin ehdolle seurakuntavaaleihin. Perustelu oli sama kuin edellisellä kerralla. Olen tavallinen ihminen, pelkkä tapakristitty. Minulla on siis annettavaa seurakunnalle. Sama perustelu, eri lopputulos.
Ensimmäisessä alueneuvoston kokouksessa kerroin rehellisesti, että olen tapakristitty, en käy kirkossa. Minut otettiin silti vastaan lämpimästi ja tunsin olevani tervetullut. Seurakunta tarvitsee meitä taviksia, jotka kertovat miltä seurakuntaelämä näyttää silloin, kun kirkon ovi on liian raskas.
Viimeisen vajaan neljän vuoden aikana olen oppinut paljon. Olen saanut seurata Vaajakosken alueseurakunnan toimintaa läheltä varapuheenjohtajan roolista, osan aikaa toimin puheenjohtajana varsinaisen ollessa estynyt. Eri toimialat avautuivat aivan uudella tavalla. Ei vain toimintoina, mutta myös henkilöinä ja arvoina. Ja erityisesti arvokkuutena niille henkilöille, jotka seurakunnan palveluita vastaanottavat.
Kirkon toiminnassa on edelleen muureja, jotka haluan rikkoa. Huomasin, että monta kertaa kehityksen edellä ei ole kirkon toimihenkilöt, vaan vanhoolliset luottamushenkilöt. Kun sanoi ääneen kokouksessa ”sukupuolineutraali avioliittolaki”, huomasi vaivautuneen hiljaisuuden. Kun pohdittiin seurakunnan ja politiikan välistä rajanvetoa, rohkeus ei riittänyt.
On vahva tunne, että on vielä paljon tehtävää. Rakenteita muutetaan vain sisältäpäin. Asenteita muutetaan myös vain sisältäpäin. Ja vain ajan kanssa.
Oma uskonnollisen kriisini koin siinä vaiheessa, kun pohdin pitäisikö käydä kirkossa toisen kerran kuukauden sisällä. Mietin: “Jos käyn jo toisen kerran kirkossa kuukauden sisällä, niin olenko jo jotain enemmän kuin tapakristitty? Vai tuleeko tästä uusi perinne?”
Onneksi aluekappalainen ja toimihenkilöt pudottivat minut maan pinnalle. Olet sinä – ihan tavallinen ihminen. Ja tulkoon tästä uusi perinne.