Hämmentävää seurata Kristillisten keskustelua puheenjohtajan luottamuksesta.
Tänä keväänä on nähty kaksi esimerkkiä hyvästä ja huonosta puolueen puheenjohtajan vaihdosta. Demareiden kenttäväen vahva tahto muuttaa puolueen johto näyttäytyi repivänä. Itkevät kasvot puoluekokouksessa ja hämmennys vielä pitkään valinnan jälkeen osoitti kahtiajakautuneen puolueen.
Juttelin erään pitkäaikaisen demarivaikuttajan kanssa hieman valinnan jälkeen. Hän oli pitänyt kannatuspuheenvuoron Urpilaisen puolesta ja oli erittäin pettynyt valintaan. Hän sanoi, että “teillä kokoomuksessa sentään on hyvät puheenjohtajaehdokkaat, toisin kuin meillä”. Tokaisu ei niinkään kertonut Kokoomuksen hyvyydestä, vaan syvästä pettymyksestä omia kohtaan.
Kokoomuksen tilanne oli jo lähtökohdaltaan erilainen. Johdon vaihto ei ollut jäsenistön vaatimus, vaan puheenjohtajan oma valinta. Ehdokkaita oli kolme, jolloin jäsenistön jakautumista kahteen osaan ei nähty. Oli tiedossa jo hyvissä ajoin, että tilanne on tasainen ja tulee toinen kierros, jolloin puoluekokousväki oli miettinyt valmiiksi pari henkilöä, joita aikoo äänestää. Kuka tahansa ehdokkaista olisi valittu, puolue olisi saanut hyvän keulakuvan. Valittu puheenjohtaja sai välittömästi kenttäväen tuen.
Miksi ihmeessä Kristilliset haluavat toistaa näiden esimerkkien valossa puheenjohtajan savustamisen ulos? Kyse ei ainakaan ole julkisuustempusta, vaan takana on aito pettymys nykyjohtoa kohtaan. Se näkyi viimeistään A-studiossa, jossa KD varapuheenjohtaja Peuhkuri jurmuutti puheenjohtaja Räsästä jopa sillä tavalla, että ulkopuolinen katsojakin tunsi sympatiaa kohteen puolesta.
Epäilen, että parasta aikaa Räsänen pohtii omaa tilannettaan ja voi olla, että piakkoin kertoo vapaaehtoisesti luopuvansa puheenjohtajan paikalta. Koska en usko, että tilanne rauhoittuu ja Räsäsen luottamus ei helposti korjaannu. Edellisistä esimerkeistä ehkä on opittu edes jotain: ei repimällä, vaan rakentamalla.